Oon samaa mieltä: moni tajuaa vasta kun myrsky vie metsän tai mökinkaton tmv., osuu siis omalle kohdalle.
Olisiko tässäkin kuitenkin se, että viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.
Tämä pointti myös journalismille. Annetaanko ilmastosta ja luontokadosta oikea kuva? ”Eihän kukaan sano sota- tai talousuutisoinnista, että ovatpa ikäviä nämä uutiset, voitko kertoa jotain positiivista ja miten suomalaiset hyötyvät tästä.”
Ilmastonmuutos koskee ihan kaikkia, eikä se missään nimessä ole Suomelle tai suomalaisille mitenkään positiivinen asia, meteorologi Kerttu Kotakorpi sanoo. HS:n Puheenvuoro-sarjassa esitetään ...
”Somessa keskustelevat aktiivisimmin ihmiset, jotka ovat pitkiä aikoja päivässä tietokoneen ääressä. Siksi se antaa yhteiskunnasta vääristyneen kuvan.” Samoin työelämästä.
Sosiaalisessa mediassa näkyy, millaisessa tilanteessa ihmisellä on mahdollisuus ottaa käsi rukkasesta, kirjoittaa Auli Viitala.
Tarve pitää määritellä, se on musta se yhteiskunnallinen keskustelu joka pitää käydä. Nyt moni kokee, että tarpeet eivät täyty: yhteisesti siis päätämme, että ihminen ei tarvitse palvelua. Mä kaipaan keskustelua tästä: jätämmekö jotkut koetut tarpeet täyttämättä? Mitkä ja miksi? Mikä on oikein?
Musta on yhteiskunnallista, mikä on hyväksytty tarve - siitä kai lopulta kyse. Esimerkki: kotihoidon resurssit, paljonko saa vai eikö, kuka, mikä on perheen ja yksilön vastuu jne. Sairaanhoidossa tehdään koko ajan priorisointia: jos rahan takia, raja ei voi olla lääkärien varassa vaan päätös.
Ainakin on vaikea saavuttaa yhteisymmärrys rahoituksesta (tai palvelujen järjestämisestä), jos ei funtsita että millainen yhteiskunta haluamme olla.
En ole. Se varmasti vaikuttaa. Toki ehkä myös muut asiat, jutusta päättelin että tunne on yleinen: että on normi, ettei ole oikein ok mennä yksin tai että yksin meneminen olisi noloa.
Musta olisi tärkeintä puhua että mikä on se tila ja taso jonka yhteiskuntana haluamme ja hyväksymme. Mitä on hyvä elämä? Ja sitten järjestetään ja rahoitetaan se.
Mietin lukiessani, että enpä ole ikinä ajatellut että ketään kiinnostaa tai kukaan arvostelee - ei kai muut ihmiset juuri minua mieti. Tällainen ”mutta voinko mennä, mitä minusta ajatellaan” on mulle aivan tuntematon ajatuskulku.