Kuopus on toivonut toistuvasti "yhtä ihanaa currykastiketta kuin koulussa". Tein parhaani mukaan, sain "10/10 " vaikka ei ollut ihan yhtä ihanaa kuin koulussa, mutta kun yritin. Välitin kehut (en siis sitä kun mua kehuttiin) myös koulun keittiöön ja kiitin hyvästä työstä.

Musta on tullut se työkaveri, joka hoitaa vauvalahjat, valmistujaiskortit ja osanottomuistamiset. Tää kertoo musta yllättävän paljon. Tungen nokkaani toisten asioihin ja kuitenkin tarkoitan hyvää.

Mun paino on tippunut erittäin hitaasti ja vielä on paljon, mitä tiputtaa, mut en laihduta. Olen muuttanut elämäntapojani ja olen jatkanut tätä pitkään ja aion jatkaa. Nyt näin ekaa kertaa valokuvassa itsessäni jotain muutosta. Mun kehonkuva on vääristynyt, en näe itseäni oikein.

Kävin lankakaupassa ja vanha tuttuni kysy, onko mulla aina käytössä 120 prosenttia energiasta. Tulin kotiin, nukahdin sohvalle ja siitä kun heräsin lähdin viiden kilsan lenkille. Nollasta sataan niinku vuoristorata.

Tuttu joutuu ajamaan yksin tylsää tietä. Lähetin linkin yleareenan historia-podcasteihin, jakso "kivikaudella hirvi oli ihmisen ystävä", oli tosi kivaa kuunneltavaa. "Kerro, että sua pidetään välillä ei-viileesti erikoisena ilman että kerrot."

Aloin yliopisto-opiskelut 2000 ja nämä uutiset satojen työhakemusten lähettämisestä tuntuu siltä ajalta. Oliko tässä oikeasti jossain vaiheessa aika, jolloin töihin niin vain mentiin?

Jotenkin tuntuu epäreilulta, että joutuu laittamaan sellaisen hienon finnilaastarin naamaan, mutta ei näe lukea laatikon ohjeistustekstejä koska ikänäkö.

Tänään aika rohkeasti opastin verbintaivutuksissa, että konsonanttien astevaihtelua tärkeämpää on persoonapäätteet. Sitten kun ne on hallussa, voidaan puhua vahvan ja heikon asteen vaihteluista.

Ei, mulla on kaks vakkarivitosta.

Ha, koska olen nyt joka tuuttiin paasannut lenkkeileväni, oli pakko lähteä lenkille vaikka olisin voinut imuroida. Kannatti, tähän mennessä nopein vitonen!