Samalla tavoin länsimaiset hallitukset ovat jakaneet nyt Ukrainalle koko ajan verraten vähäisiä summia nimenomaan verrattuna siihen, missä määrin näillä hallituksilla olisi ollut resursseja myöntää todellista, konkreettista apua. Ja totta kai annetun aseavun käyttömahdollisuuksia on suitsittu.
Orwell puhuu siitäkin, miten kansainvälisen työväenliikkeen lahjoitukset Espanjalle olivat niiden saamasta suuresta julkisuudesta huolimatta lopulta mitättömiä. Hän toteaa nyreästi, että Britanniassa yhtenä vuotena kerätty summa oli vähemmän kuin mitä työväenluokka käyttää viikossa rahaa leffoihin.
Ja aivan kuten kommunistit halusivat tukahduttaa Espanjassa anarkistien vallankumouksen, samoin länsimainen oikeisto haluaa torjua sen mahdollisuuden, että Ukraina saisi laajempaa merkitystä taisteluna diktatuuria vastaan, ihmisoikeuksien, kansainvälisen oikeuden ja paremman maailman puolesta.
Millaisille siis? Valtapoliittisille, yleensä vielä kotimaassa. Suomessa hallitusten kunnianhimo riitti tasan kahteen asiaan; Nato-jäsenyyteen ja tämänvuotiseen rajalakiin. Yhtä lailla Espanjan sisällissota oli kommunisteille vain väline oman hegemonian ajamiseksi kansainvälisessä työväenliikkeessä.
Nykyään Ukrainan asialle aiheuttavat vahinkoa länsimaiden hallitukset, usein oikeistovetoiset. Ukrainalle annetaan kyllä apua ja aseita. Mutta jälleen kerran, kyse on vain sodan ylläpitämisestä; sitä ei haluta eikä yritetä voittaa. Sota on alkanut tuntua välikappaleelta muunlaisille tavoitteille.
Orwellin aikana Espanjan tasavallan asiaa kampittivat kommunistit, jotka olivat muka esiintyvinään tasavallan puolustajina, mutta tosiasiassa käyttivät sitä verukkeena oman valtapoliittisen etunsa ajamiseen. Orwell viittaa toistuvasti siihen, miten kommunistit halusivat tukahduttaa vallankumouksen.
Luin viikolla ihan muuten vain pitkästä aikaa Orwellin "Katalonia, Katalonia" -teosta. Aloin väkisinkin miettiä muutamassa kohdassa yhtäläisyyksiä Espanjan sisällissodan ja nykyisen Ukrainan tilanteen välillä. En puhu suorista yhteneväisyyksistä. Jotkut asiat muistuttavat toisiaan. Ketju seuraa.
... ja sehän on tietysti huonompi juttu, jos vastuu status quon puolustamisesta lankeaa joidenkin muiden harteille kuin niiden, jotka ovat sen ensisijaisesti pystyttäneet.
Miten hyvin liberaali keskustaoikeisto tämän hyökkäyksen on kestänyt? Joissakin maissa, kuten Yhdysvalloissa tai Puolassa, aika hyvinkin. Suomessa näyttää tällä hetkellä vähän heikommalta.
Viimeiset viisitoista vuotta on radikaali oikeisto hyökännyt länsimaissa, myös Suomessa, sitä poliittista järjestystä ja arvomaailmaa vastaan, jota liberaali keskustaoikeisto rakensi sitä ennen kaksikymmentä vuotta. Ja väittänyt näitä arvoja ja järjestystä vasemmistolaisiksi.